Humanitaarista apua on monenlaista. Lauttasaaren ja Tyrvään VPK:n ajoneuvot pääsivät avustustehtäviin Ukrainaan.
TEKSTI Katja Pesonen KUVAT Catrin Svenfors
Väsynyt, mutta onnellinen. Olli-Veikko Kurvinen palasi kaksi viikkoa sitten neljä päivää kestäneeltä matkalta Puolasta Lauttasaareen. Hän vei Lauttasaaren VPK:n käytöstä poistuneen raivausajoneuvon avuksi Ukrainaan. Sellainen tulee tarpeeseen, kun esimerkiksi raivataan raunioita ja etsitään ihmisiä sortuneista rakennuksista. Lauttasaaren VPK:n auto jaksaa nostaa noin 4500 kiloa.
”Lähdin mielelläni mukaan kantamaan oman korteni kekoon. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että tällaisena aikana pystyisin auttamaan ukrainalaisia näin konkreettisesti. Siellä on iso hätä ja puute ihan kaikesta eikä vähiten pelastuskalustosta”, Kurvinen kertoo tunnelmiaan ja ajatuksiaan.
Lauttasaaren VPK:n puheenjohtaja Juha Mellin on tyytyväinen, että auto pääsi hyödylliseen käyttöön.
”Raivausajoneuvo oli poistettu käytöstä ja se oli ollut julkisessa myynnissä jo jonkin aikaa. Kun meihin sitten otettiin ostosuunnitelmissa yhteyttä, myimme sen nimellishintaan sillä tiesimme, että auto meni oikeaan tarpeeseen”, hän sanoo.
He kutsuvat sitä Operaatio Branddepotiksi. Sen puuhamies ja idean isä on Inkoossa asuva yrittäjä Sten Johansson, jonka Kurvinen on tuntenut jo armeija-ajoista saakka. Johansson seuraa tiiviisti vanhojen ajoneuvojen markkinoita ja huomasi myynnissä olevan kaksi autoa, joista voisi olla hyötyä Ukrainassa. Ne olivat Lauttasaaren VPK:n raivausajoneuvo ja Tyrvään VPK:n säiliöauto, johon mahtuu 9000 litraa vettä ja 600 litraa sammutusvaahtoa. Siinä on myös vesitykki, jolla pystyy suihkuttamaan vettä jopa 60 metrin korkeuteen.
Johansson aloitti rahoituskampanjan saadakseen Lauttasaaren VPK:n auton ostettua. Tuttujen kautta lopulta rahaa saatiin parissa kolmessa päivässä kasaan niin paljon, että sen lisäksi, että hän sai ostettua molemmat autot, jäi vielä matkarahaa niiden viemiseen paikan päälle. Sinne hän pyysi vanhaa tuttavaansa Kurvista.
”Minulla on yhteyksiä sisäministeriön pelastusosastolle ja kysyin sieltä, mitä tällainen pelastusajoneuvojen vienti sinne vaatisi. Siellä oltiin todella auttavaisia, kun perustelin missiomme ja tavoitteemme. Saimme nopeasti luvat ja ohjeet siitä, mitä kuljetus edellytti”, Kurvinen kertoo.
Matka alkoi perjantaina 11. maaliskuuta. Hänen ja Johanssonin lisäksi oli mukana henkilöauto kuljettajineen paluumatkaa varten sekä kuvaaja dokumentoimassa reissua. He ajoivat ensin Hankoon ja sieltä Finnlinesilla Puolan puolelle Gdyniaan. Ministeriö oli ilmoittanut Hankoon heidän saapumisestaan, joten siellä osattiin odottaa poikkeuksellista seuruetta.
Gdyniasta he ajoivat Varsovaan ja sieltä kaakkoon, jossa joitakin kilometrejä Ukrainan rajalta oli EU:n viranomaisten ylläpitämä hätäavun koordinointikeskus. He jättivät autot sinne. Matka kesti 12 tuntia.
”Suurin huolemme oli, kestävätkö pelastusajoneuvot näin pitkää matkaa, koska näin pitkiä matkoja niillä ei yleensä ajeta. Tärkeintä oli, että kaikki meni kuten pitikin ja kalusto saatiin hyvässä kunnossa perille asti. Näimme, kuinka autot laitettiin pian junaan ja niitä lähdettiin kuljettamaan kohti rajaa. Olemme kuulleet, että ne ovat nyt täydessä toiminnassa”, sanoo Kurvinen.
Maanantaina 14. maaliskuuta Kurvinen oli jo Tallinnassa astumassa kello 22.30 lähtevään päivän viimeiseen, Suomeen vievään lauttaan ja kotioven hän avasi yhdeltä yöllä.
”Kokonaisuudessaan kaikki tapahtui valtavan nopeasti. Yhteensä kahdeksan päivää meni siitä, kun Sten sai idean, kerättiin rahaa, ostettiin ajoneuvot, lähdettiin Puolaan ja palasimme kotiin”, Kurvinen kelaa tapahtumia.
Vaikka he itse eivät olleet lähellä vaarallisia tilanteita, matka oli luonnollisesti monin tavoin erikoinen kaikille.
”Tietysti siinä tuli käytyä tilannetta läpi ja kävimme matkan aikana vakaviakin keskusteluja, tämä kaikki on sen verran poikkeuksellista. Puolassa monissa lipputangoissa oli Ukrainan lippu liehumassa solidaarisuuden merkiksi ja kyllä sen huomasi kuinka asia koskettaa ihmisiä ja se on kansan pulssilla, koska he ovat rajanaapureita. Monet puolalaiset ovat myös majoittaneet ukrainalaisia ja se on monesti se ensimmäinen hätämajoituspaikka. Katukuvassa emme kuitenkaan nähneet merkkejä tästä, sillä olimme sen verran kaukana rajasta”, Kurvinen sanoo.
Kun hän pääsi yöllä kotiin, hän myöntää käyneensä matkaa läpi pitkään.
”Olin tietysti väsynyt, koska unet olivat jääneet vähiin ja seuraavana päivänä tuli nukuttua vähän pidempään. Asia ei kuitenkaan jäänyt painamaan mitenkään, päinvastoin minulla oli todella iloinen fiilis siitä, että pystyimme tekemään jotain näin konkreettista Ukrainan hyväksi ja kaikki meni juuri niin kuin piti.”