TEKSTI Pete Suhonen
On maaliskuun puoliväli. HSK:n satamassa on sumua kuin eteläisellä Atlantilla ja meressä vielä jääkansi. Se tuskin enää kantaisi 92-kiloista Jari Saariota, joka on saanut ruotoonsa kymmenen kiloa lisää meripelastukseen päättyneen yksinsoutunsa jälkeen.
Saario lähti marraskuussa Kap Hornista kohti Kapkaupunkia 102-kiloisena. Kun hänet nostettiin lähes tuhoutuneesta soutuveneestään kauppa-aluksen kannelle tammikuun alussa, hän painoi enää 81 kiloa.
Matkallaan Saariolla oli mukana kuivamuonaa pasta bolognesesta kanapataan. Niiden turvin hän tankkasi noin 3 000 kilokaloria päivässä. Se on aivan liian vähän. Kookkaan, soutavan miehen kulutus äärimmäisissä, kylmissä valtameriolosuhteissa on 6 000 kaloria.
Kymmenen kiloa pitäisi siis olla vielä tuloillaan, mutta ruoka ei erityisemmin ole Saariolle maistunut. Blue Peterissäkin miehen lautasella on tavaraa saman verran kuin toimistojampalla.
Yksi Saarion supervoimista on kyky olla syömättä pitkiä aikoja.
”En ole koskaan tuntenut juuri nälkää. Nuorempana saatoin tehdä koko päivän töitä ja havahtua siihen, etten ollut syönyt. Syömättömyys ei kuitenkaan ole koskaan tuntunut vievän tehoa toiminnalta.”
Painon hidasta kertymistä ei tällä kertaa selitä vain poikkeuksellinen aineenvaihdunta.
Kotiinpaluun jälkeen mies on ollut levoton. Melkonkadun koti-ikkunasta näkyy meri. Sinne pitäisi päästä. Jotenkin. Tai jos ei merelle, niin jonnekin. Kokemaan ja tekemään. Jotain kunnollista.
”Olen sellainen luonne. Yhden puhekeikan jälkeen tulin metrolla Lauttasaareen. Päätin, että nyt otan rauhallisesti ja seison liukuportaissa. Ei se onnistunut. Kävelin ne portaat ylös.”
Helvetillinen tilanne
Jari Saario joutui merihätään 9. tammikuuta, yli kolmetuhatta kilometriä Kapkaupungista lounaaseen.
Se ei suinkaan ollut seikkailun ensimmäinen todellinen hätätilanne. Jo viikkoja Saario oli soutanut merialueella, jossa oli satoja jäävuoria – kuin pieniä ja vähän suurempia vitivalkoisia saaria. Uudenvuoden vaihteessa oli säkkipimeää. Saario päätti nukkua hieman ja luottaa onneensa, mutta sitä ei ollut.
”Havahduin karmeaan paukahdukseen.”
Vene oli törmännyt jäävuoreen ja korkeat aallot löivät venettä vasten jäätä.
”Tiesin, että vene jauhautuu aaltojen voimasta nopeasti hajalle. Sain kuitenkin airon veneen ja vuoren väliin, työnsin itseni irti, ja lopulta onnistuin soutamaan etäämmäs.”
Joitakin päiviä myöhemmin melkein pahin tapahtui. Saario oli menossa takahyttiin korjaamaan peräsintä, kun aalto käänsi veneen ympäri. Meri vyöryi hyttiin avoimesta ovesta.
”Vettä tuli kuin Imatran koskesta. Ei ole totta, ajattelin, ja sitten: rauhoitu, käännä vene. Paniikkia en kokenut.”
Saario sukelsi ulos, ja kiinnitti veneenlaidan knaapeihin 25-kiloisen pelastuslautan ja kahdeksan kiloa painavan ankkurin. Lisäksi omaa ruumiinpainoaan hyödyntämällä hän kellautti veneen vaateriin.
”Aloin lappaa vettä takahytistä parin litran vetoisilla säilytyskaukaloilla”, Saario kertoo.
Kun veden pinta hytissä aleni, akku tuli esiin ja syttyi palamaan.
”Akkupalo on supervaarallinen. Jos akku syttyy, kemiallista reaktiota on hankala saada poikki. Tyhjensin paloon sammuttimen, ja aloin uudestaan täyttää hyttiä vedellä, jotta akku olisi pinnan alla.”
Meri oli vienyt mukanaan takahytistä suuren osan varusteista, yhden tärkeimmistäkin: kuivapuvun. Tilanne oli lohduton. Sähköt poikki, lämmitin ei toimi, ulkona neljä astetta ja mies lähes läpimärkä kuten makuupussit ja muutkin varusteet.
Saario päivitti Instagramiin dramaattisen videon veneensä kosteasta etuhytistä, jonka falskaavasta ovesta vesi oli myös päässyt sisään.
”On niin kuin aivan jäässä. Kaikki romut ihan sekaisin. Nyt oli kyllä huono juttu. Olin takana laittamassa peräsintä, niin vene veti ympäri. Kaikki aivan läpimärkänä ja takahytissä tosi paljon vettä. Läpimärät vaatteet päällä. Voi, voi, voi. Ei ole hyvä tilanne. Ei tälle mitään voi. Tää tapahtui jo”, Saario tilitti.
Ensimmäistä kertaa videolla näkyy hämmentynyt seikkailija.
Kymmenen minuuttia avannossa
Työssään pelastussukeltajana Saario on harjaantunut toimimaan äärimmäisessä paineessa ja selviytymään. Esimerkki. Kun Saario sukelsi Kotkan syväsatamassa, uponneen troolarin lohikoukut tarttuivat sukelluspukuun. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja 20 metrin syvyydessä oli pimeää kuin paholaisen takapuolessa. Puukko, radioyhteys pinnalle ja Saarion rauhallisuus selvittivät uhkaavan tilanteen. Erään toisen kerran vesi tulvi maskiin kesken syväsukelluksen.
”Vaaratilanteissa tärkeintä on maltti. Veden alla pitää pystyä olemaan kaksi minuuttia hengittämättä. Ensimmäisen minuutin aikana arvioidaan tilanne ja tehdään suunnitelma. Vasta toisen minuutin aikana toimitaan. Jos toimii heti, voi tehdä kohtalokkaan erehdyksen”, Saario sanoo.
Horn to Hope -seikkailunsa aikana Saario joutui hengenvaarallisiin huoltotöihin. Yksi huimimmista keikoista oli selvittää ajoankkurin narut, jotka olivat juuttuneet peräsimeen. Keli oli karmea. Saario puki uimalasinsa, otti puukkonsa, kytki itsensä veneeseen ja sukelsi ilman märkäpukua viisiasteiseen valtamereen. Työ vei aikaa minuuttitolkulla, mutta Saario ei kangistunut. Se on ominaisuus, jota Saario on kehittänyt avannoissa.
”Olin erään kerran avannossa kymmenen minuuttia, kun halusin näyttää kaverilleni pystyväni siihen.”
”Ei ennakkohautajaisia”
Saario aktivoi hätäsignaalin akkupalon jälkeen. Kun tieto kohtalokkaasta kuperkeikasta merellä levisi, Suomessa ja erityisesti Lauttasaaressa heräsi valtava huoli. Kokenut lauttasaarelainen pelastaja Jaakko Ulmanen piti tilannetta äärimmäisen pahana.
”Tuolla alueella ajatus on, että itse pitää selvitä. Apu on kaukana ja epävarma. Laivat eivät hevin voi mennä jäävuorien sekaan. Helikopterin säde ei riitä. Lentokoneesta voidaan pudottaa esimerkiksi pelastuslautta, mutta eri asia on, saadaanko se Saarion ulottuville. Vitsit ovat nyt vähissä”, Ulmanen arvioi.
Saario ei voinut kuin odottaa, toivoa ja palella – sekä tehdä tiliä elämästään.
”Mietin, oliko se nyt tässä. Silti en kokenut lainkaan katumusta tai katkeruutta. Ajattelin tyttäriäni ja sitä, että he ovat saaneet mielestäni hyvät arvot elämäänsä, ja heidän siipensä kantavat jo. Suhde vaimooni oli lämmin. Jos menehtyisin, kuolisin tyytyväisenä. Olen saavuttanut monet unelmani ja saanut elää hyvän elämän.”
Hyvästejä ennen seikkailujaan Saario on aina vieroksunut.
”Haluan lähteä pitkille souduilleni samoin kuin työvuoroon, en järjestää ennakkohautajaisia. Tärkeintä on, etten ole riidoissa kenenkään kanssa. Jos tiukka paikka tulee, olen sovussa itseni ja muiden kanssa.”
Kuin ihmeen kaupalla puolentoista vuorokauden merimatkan päässä seilasi 200 metrin pituinen kauppa-alus Cymona Eagle. Marshallinsaarille rekisteröidyssä laivassa oli filippiiniläinen miehistö. Se käänsi kurssinsa kohti suomalaisen venettä.
Vaikein oli kuitenkin edessä: kuinka löytää pieni vene mereltä, jos paikannin ei anna täsmällistä sijaintia. Kuinka nostaa Saario korkealaitaiseen laivaan jopa kuuden metrin aallokossa. Olisiko kylmettynyt Saario enää edes hengissä, entä toimintakykyinen.
9.1.2026. Katastrofin jälkeen etuhytissä. Kuva: Jari Saarion Instagram.
450 000 euroa
Jari Saarion budjetti Horn to Hope -soutuun oli lähes puoli miljoonaa euroa. Sponsoreista huolimatta seikkailija laittoi likoon paljon omiaan. Lainaa on vielä kymmeniä tuhansia euroja. Niitä maksellaan. Muun muassa puhekeikoin.
Valmistautuessaan soutuunsa Saario löysi itsestään uuden, yllättävän puolen. Hän oli aina inhonnut tietokoneita, ja pitänyt itseään huonona oppijana.
”Ehkä se johtuu duunaritaustani. Kotona ei juuri kannustettu koulunkäyntiin.”
Kokonaisvastuu 8 800 kilometrin soutuseikkailusta pakotti Saarion pyörittelemään Excelin taulukkolaskentaa ja muita ohjelmia. Tapahtui pieni ihme. Nykyään hän jopa nauttii tietokonetyöstä. Hidas oppija on osoittautunut nopeaksi.
Syksyllä tulossa on seikkailusta kertova kirja, lainansa Saario oli ajatellut kuittaavansa veneensä myyntituloilla. Jotain olisi saattanut jäädä jopa palkaksikin.
Mutta venettä ei enää ole.
Verenpaine madonluvuissa
11. tammikuuta aamuyöllä, noin puolitoista vuorokautta akkupalon jälkeen, Saario näki aluksen valot ja ampui hätäraketin taivaalle.
Merenkäynti oli rajua, mutta Cymona Eagle onnistui kääntää kylkensä aaltoihin, jotta vene saisi suojaa aallokolta ja suoralta tuulivaikutukselta.
Laivasta laskettiin vinssillä verkko, mutta sen kohdistaminen soutuveneeseen ei onnistunut. Ei ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. Saarion vene oli ajelehtimassa laivan perän kautta takaisin pimeään merenkäyntiin. Kauppa-aluksen kääntäminen uudelleen suotuisaan pelastusasentoon, olisi voinut viedä jopa tunteja.
Viime hetkellä temppu onnistui.
Yöllä noin kello 2.30. pahasti kylmettynyt Saario nostettiin rahtiverkossa Cymona Eaglen kannelle.
Ensi töikseen hän pyysi viskiä.
”Oli niin kylmä. En juo väkeviä, mutta halusin sen kylmän pois sisuksistani.”
Saarion verenpaine oli laskenut vaarallisen alas. Yläpaine oli vain 70. Hänen jalkansa olivat vaikeasti turvoksissa ja nivusiin asti mustelmilla. Jos apu olisi saapunut vaikkapa vain puoli vuorokautta myöhemmin, Saarion toimintakyky olisi todennäköisesti ollut mennyttä.
Mitä seuraavaksi, vaiko ei mitään?
Kotiinpaluun jälkeen perheessä tietenkin keskusteltiin. Ei kuitenkaan ihan kaikesta. Kuolemanvakava haveri merellä oli jonkin aikaa möykky olohuoneessa.
”Koetut tunteet tulivat ensin esiin vähän mutkan kautta. Pienenä äksyilynä minua kohtaan, mutta olen antanut ajan kulua. Nyt on taas tyven”, Saario sanoo.
Joka luulee, että 54-vuotias Saario olisi merkittävästi muuttunut kokemuksensa jälkeen, luulee väärin. Se käy hyvin selväksi lounaalla Blue Peterissä, jonka panoraamaikkunan toiselta puolelta on alkanut moni Saarion seikkailu.
Nyt miehen mielessä kajastaa Mount Everestin valloittaminen.
”Tunnen vuorikiipeilijät Veikka Gustafssonin ja Lotta Hintsan”, Saario sanoo tavalla, joka saa epäilemään, että keskusteluja on toden totta jo käyty.
Kilimanjaron huipulle Saario jo nousi, tai oikeastaan patikoi. Vaativuudessaan kahdella vuorella on eroa kuin keskikokoisella suomlaisella järvellä ja valtamerellä. Mount Everestin valloittamisyrityksessä vahva fyysinen ja henkinen kunto ei ole tae onnistumisesta. Huippu-urheilijoista moni hyytyy korkealla.
”Tupakoitsijat pärjäävät yleensä paremmin korkeassa ilmanalassa. Heidän elimistönsä on tottunut vähähappisuuteen”, Saario kertoo ja vilkaisee sitten sataman suuntaan.
Siellä se kuiskailee. Meri.
Lausui Saario pelastumisensa jälkeen mitä hyvänsä, kaikki soudut eivät vielä ole soudettu. Suomenlahden yli nyt ainakin, hän pohdiskelee.
Ehkä paluu vesille voisi tapahtua lempeästi kotisaarella? Purjelautailijoiden ja suppaajien Tour de Laru järjestetään syyskuun alussa. Lauttasaarta kiertämään mahtuisi mainiosti yksi Kap Horninkin ympäri soutanut.
Saario hymähtää. Asia vaikuttaa sovitulta.
Jari Saariota voi seurata Instagramissa: @jari_saario
Parasta Saarella
- Rannat
”Luonnonrantaa, vaikka paljon asuntoja.”
- Vattuniemen K-market
”Saatan käydä monta kertaa päivässä. Siellä tiedetään kaikki asiani.”
- Kahvila Mutteri
”Usein ohittamaton kahvin ja korvapuustin tuoksu.”
24.12.2025. Joulurauhaa sieltä jostakin. Kuva: Jari Saarion Instagram.
Jari arvioi yksinsoutujensa vaativuuden
(asteikko 1–10)
Atlantin yli länteen (Gran Canaria – Antigua) 3
Itämeri etelästä pohjoiseen (Kööpenhamina–Helsinki) 5,5
Pohjois–Atlantin yli itään (Kanada–Saksa) 7
Kap Hornista melkein Kapkaupunkiin 9
Tämän kuvan Jari Saario halusi lähettää tukijoilleen. Kuva: Jari Saarion Instagram.
Pelkääkö Jari mitään?
Jos soutelee yksin merten yli ja sukeltelee työkseen kymmenien metrien syvyydessä, se vaatii pelottomuutta, jollaista vain ani harvalla on. Mutta kai Saariokin jotain pelkää.
”Puhumiseen yleisölle en totu koskaan, vaikka pikkuriikkistä rutiinia on kertynytkin”, hän sanoo.
Toinen pelko on yllätys.
”Korkeat paikat. Kun kurkkaan korkean kerrostalon parvekkeelta alas, tunne on epämiellyttävä. Ilman turvavaljaita minusta ei ole korkealla temppuilemaan. Mutta valjaissa homma kuin homma hoituu.”